sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Dennis Lehane: Kuutamomaili

Olen tässä blogissa ehtinyt jo aikaisemmin kirjoittaa postauksen yhdestä Lehanen kirjasta (tässä linkki). Harvemmin tulee luettua samalta kirjailijalta kahta teosta näin lyhyellä aikavälillä, mutta kun Kuutamomaili nyt sattui kirjastosta vapautumaan, niin täytyihän se tilaisuus hyödyntää.

Kuutamomaili on Lehanen aiempien kirjojen tavoin täynnä väkivaltaa, kiroilua, ruumiita ja rikollisia. Huumori on taattua Kenzie-Gennaro -jännäreiden laatua ja jaksaa aina naurattaa. En ole todellakaan mikään huumorikirjallisuuden ystävä, mutta tällainen rikostarinan sekaan ujutettu komiikka uppoaa mainiosti. Tarinan juoni pohjautuu Lehanen aiempaan vuosia sitten ilmestyneeseen kirjaan Muisto vain, jossa Patrick ja Angela selvittävät nelivuotiaan Amanda McCreadyn sieppausta. Kuutamomailissa 16-vuotias Amanda on taas kateissa ja etsiväpari joutuu keskelle moniulotteista tapahtumasarjaa. Paljon sen enempää kirjasta ei voikaan kertoa pilaamatta jotain olennaista sen juonesta. Sen verran kirjan yleisestä tunnelmasta voi sanoa, että se eroaa sarjan aikaisemmista osista melko paljon, mutta ei mitenkään huonolla tavalla - ja se hyvä huumori on onneksi ennallaan.



torstai 27. joulukuuta 2012

Reidar Palmgren: Sudenmarja

Sudenmarjan henkilögalleria on hyvin kirjava. Päähenkilö Tuula on erikoislaatuinen nainen, joka on kärsinyt yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta koko ikänsä. Hän on lakannut puhumasta lähestulkoon kokonaan eikä enää edes yritä tulla ihmisten kanssa toimeen, mutta sen sijaan luonnon kanssa hän kokee syvää yhteyttä. Tuulan esimiehenä kaupungin puisto-osastolla toimii eläkeiän saavuttanut Holopainen, joka ymmärtää Tuulaa ehkä paremmin kuin kukaan koskaan. Tuulan ja kolmekymppisen vartijamies Antin elämät risteävät odottamattomalla tavalla. Vaikka Antti työskentelee lain paremmalla puolella, tämän töiden ohessa hoitamat bisnekset eivät kestä päivänvaloa. Lisäksi tarinassa on mukana Holopaisen katkera vaimo Sinikka, Tuulan uusi lipevä esimies Grönberg, Tuulan työtoverit, konstaapeli Kerttula sekä öykkärimäinen maanrakennusyrittäjä Sirén. Kaiken taustalla häärii kaupunkia piinaava töhertelijä ja tuhopolttaja. Vaikka olennaisia henkilöhahmoja on paljon, jokaisen persoonasta erottuu juuri sopivasti sävyjä tehdäkseen hahmoista mieleenpainuvia.

Tuulan mielenliikkeet ovat niin erikoisia, että en pystynyt niihin täysin samaistumaan, mutta luonteen alakuloinen pohjavire ja yksinäisyyden kokemukset ovat varmasti sellaisia, joista jokainen saa omalla tavallaan otteen. Kirjaa lukiessa mietin paljon sitä, millä tavalla jatkuva yksinäisyyden tunne ja syrjityksi tuleminen vaikuttavat ihmiseen ja miten ne aiheuttavat itseään ruokkivan kierteen.

Vaikeneminen oli Tuulalle tuttua. Sitä hän muisti kohdanneensa aina; tilanteita, joissa hänet oli ohitettu, hänen kysymyksensä jätetty vaille vastausta, hänen olemassaolonsa huomioimatta. Hän muisti pitkät lapsuuden ja nuoruuden vuodet ohittamisen keskellä, turhaan viittaamassa luokassa, turhaan pyytämässä päästä mukaan leikkeihin, ohimenevällä eleellä sivuutettuna. Kuin häntä ei olisi olemassa ollenkaan, kuin hän olisi ollut näkymätön. Viimein hän oli itse alkanut olla vaiti.

Vahva yhteys luonnon kanssa on Tuulan luonteen erikoisin piirre ja tämän käytös on toisinaan suorastaan eläimellistä. Tarinaa lukiessa tuli ainakin hetkellisesti sellainen tunne, että toivoisi itsekin voivansa aistia ympäristönsä niin voimakkaasti, että kokisi oikeasti olevansa osa luontoa eikä vain osa ihmiskuntaa.

Askeleet lähestyivät polkua sateen ropinan lomasta. Lintu aloitti varoituslaulun, mutta lopetti sen sitten. Tulija oli tuttu. Sama ihminen, joka kävi aina paikalla, se ihmisnainen, joka oli vaaraton. Naaras sirkutti vielä, mutta lopetti kun huomasi uroksen hiljenneen. Nyt naisen liikkeissä oli jotain uudenlaista; käynti oli jännittynyttä, nainen oli varuillaan. Tiainen pyrähti latvukseen nähdäkseen ajoiko naista jokin vaara takaa, mutta mitään uhkaavaa ei näkynyt. Vaara oli kuitenkin läsnä. Ihmisnainen tunsi olevansa uhattuna. Uhka ei ollut naisen takana. Se jokin, mitä nainen pelkäsi, oli naisen edessä. Nainen kulki kohti sitä.

Muistan kun Reidar Palmgrenin esikoisteos Jalat edellä oli vuonna 2001 paljon esillä kirja-alan julkaisuissa ja siitä lähtien se on ollut lukulistallani. Aina se on kuitenkin jäänyt odottamaan vuoroaan, mutta nyt taidan vihdoinkin laittaa sen kirjastosta varaukseen. Siinä määrin positiivinen lukukokemus Sudenmarja kaikessa erikoisuudessaan oli.

 
(Reidar Palmgren: Sudenmarja, Otava 2012)


maanantai 24. joulukuuta 2012

Jouluntoivotus

Toivottavasti kaikilla on mahdollisuus käpertyä ainakin hetkeksi sohvannurkkaan jonkun ihanan kirjan kanssa näin pyhien aikana. Oikein rauhallista joulunaikaa kaikille!



maanantai 17. joulukuuta 2012

Camilla Läckberg: Majakanvartija

Camilla Läckbergin edellinen kirja, Merenneito, päättyi melko dramaattisissa tunnelmissa ja olin odottanut kovasti, että pääsen lukemaan seuraavan osan, jotta saan tietää, miten tarina jatkuu. Uusimman teoksen kanteen on painettu lainaus Dagens Nyheterin arvostelusta, jossa sanotaan, että Majakanvartija on Läcbergin paras kirja. Olen hyvin vahvasti samaa mieltä. Olen pitänyt Läckbergin aikaisemmistakin teoksista ja niitä lukiessani olen kiintynyt tarinoiden vakiohahmoihin poliisi Patrik Hedströmiin ja tämän kirjailijavaimo Erica Falckiin. Samat henkilöt ovat pääroolissa myös Majakanvartijassa, kuten myös vanhat tutut Tanumin poliisilaitoksen työntekijät. Tarina on edellisten Läckbergin kirjojen tapaan hieno kombinaatio nykypäivän ja menneisyyden tapahtumia, jotka kietoutuvat toisiinsa jännittävällä tavalla.

Majakanvartija sijoittuu Fjällbackan kauniiseen, pieneen rannikkokaupunkiin. Kävin vilkaisemassa kunnan nettisivuja (Fjällbacka on siis ihan oikeasti olemassa muuallakin kuin kirjailijan mielikuvituksessa) ja maisemat olivat juuri sellaisia millaisiksi ne oli kirjojen perusteella saattanut kuvitellakin. Läckbergin teksti on helppolukuista ja sen perustella pystyy piirtämään mieleensä kuvat niin ympäristöstä kuin henkilöistä ja heidän luonteistaankin. Majakanvartijan loppuratkaisu yllätti ainakin tämän lukijan melko täydellisesti. Muistan saman ilmiön edellisistä Läckbergin kirjoista eli kun loppuratkaisu alkaa aueta, ensimmäinen ajatus on, että olisihan tuo nyt pitänyt arvata. Ratkaisusta on tipahdellut vihjeitä juuri sopivassa määrin pitkin tarinaa, mutta silti Läckberg onnistuu joka kerta yllättämään. Positiivisesti siis.

 
(Camilla Läckberg: Majakanvartija, Gummerus 2012)


lauantai 15. joulukuuta 2012

Lukutoukka lirissä

Olen noin viikon sisällä saanut kirjastosta noutoilmoituksen kuudesta varaamastani kirjasta. Kirjat on varattu pitkällä aikavälillä, mutta nyt ne vain päättivät kaikki vapautua juuri sopivasti samaan aikaan. Olen aivan pulassa näiden kanssa. Kuukausi olisi lukuaikaa ja kirjat ovat vielä suurimmaksi osaksi melkoisen paksuja opuksia. Onneksi joulu lähestyy ja tuo tullessaan monta päivää hyvää lukuaikaa...



sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas

Vihdoinkin sain kahlattua Stephen Kingin kirjan läpi. Olipas uuvuttuva kokemus. Meinasin jo moneen otteeseen luovuttaa kesken, mutta näin jälkeenpäin olen ihan tyytyväinen etten sitä tehnyt, koska viimeinen novelli oli oikeasti hyvä. Kirja koostui siis neljästä novellista, tai pienoisromaanista, kuten niitä kirjan takakannessa kutsutaan. Ehkä ne tosiaan ovat vähän turhan pitkiä ollakseen novelleja. Jokatapauksessa tarinat, tai ainakin ne kolme ensimmäistä, olivat todiste siitä, että kauhukirjallisuus ei ole enää nykyään tälle lukijalle sopiva laji. Joskus teininä olin kauhukirjallisuuden ja -elokuvien suurkuluttaja. Silloin luin Stephen Kingin kirjoja todella paljon ja kyllä niitä edelleen löytyy hyllystäni muutamia.

Teoksen ensimmäinen tarina on nimeltään 1922 ja se kertoo nebraskalaisesta maanviljelijästä, joka kyllästyy nalkuttavaan vaimoonsa, ja päättää murhata tämän heidän 14-vuotiaan poikansa avustuksella. King kuvaa taitavasti isännän mielenliikkeitä ja sitä, kuinka aikuisenkaan psyyke ei meinaa kestää ehjänä kauhean teon seurauksia, teini-ikäisestä pojasta puhumattakaan. Tarina oli kuitenkin lähinnä makaaberi kuvauksineen ruumista syövistä rotista, mutta mitään syvempää kauhun tai jännityksen tunnetta se ei ainakaan minussa herättänyt.

Toinen tarina kertoi naiskirjailijasta, joka joutuu hirveän väkivallan uhriksi. Nainen jää kuitenkin henkiin ja päättää kostaa pahoinpitelijälleen. Kosto ei tietenkään suju suunnitelmien mukaan ja tarina saa yllättäviäkin käänteitä. Iso kuski oli selkeästi enemmän omaan makuuni oleva kauhutarina, koska siinä oli enemmän jännittäviä kohtia ja kerronta oli moniulotteisempaa kuin ensimmäisessä kertomuksessa.

Kolmas tarina kertoo Dave Streeterista, joka on sairastunut parantumattomasti syöpään, mutta saa tilaisuuden kääntää asioiden kulun aivan toiselle tolalle juuri ennen kuin hänen aikansa tulee täyteen. Paholaista muistuttava hahmo tekee Streeterille tarjouksen, josta tämä ei voi kieltäytyä. Streeter jatkaa elämäänsä onnellisempana kuin koskaan ja saa katsella samalla vierestä kun hänen parhaan ystävänsä elämä musertuu palanen kerrallaan. Tarinan aihe on melko klassinen, mutta kerronta on kahta edellistä tarinaa enemmän perinteistä Kingin tyyliä. Ainoa hämmentävä asia koko kertomuksessa oli, että päähenkilöä ei missään vaiheessa kaduta vaikka hän näkee ystävänsä ja tämän viattomien läheisten kärsivän aivan suunnattomasti. Se häiritsi kokonaisuudessa melko paljon, koska se on aina ollut Stephen Kingin vahvuus kertojana, että vaikka tapahtuman olisivat kuinka epärealistisia ja jopa yliluonnollisia, ihmisten tunteet ja reaktiot ovat silti aitoja. Tässä tarinassa sitä tasoa ei saavutettu.

Neljäs tarina kertoo naisesta, joka elää miehensä kanssa hyvin tavallista elämää aina siihen saakka kunnes saa vahingossa tietää kauhean salaisuuden, jota mies on kantanut koko heidän yli kolmekymmentä vuotta kestäneen avioliittonsa ajan. Tämän tarinan kohdalla päästiin käsittelemään teemoja, jotka ovat paljon mielenkiintoisempia ja ajankohtaisempiakin kuin kolmen muun kertomuksen aiheet. Sen verran paljastan juonesta, että tarina ei kertonut mistään Natascha Kampusch -tyyppisestä tapauksesta, mutta kertomuksessa oli piirteitä, joista se ja muut vastaavanlaiset tapaukset tulivat väistämättä mieleen. Voiko toista ihmistä todella tuntea? Mistä voi tietää mitä satunnaisella ohikulkijalla liikkuu päässään, jos sitä ei pysty tietämään edes läheisimmistä ihmisistä? Mielenkiintoisia kysymyksiä.

Osa Kingin kirjoista on suoranaisia klassikoita (Carrie, Cujo, Musta torni-sarja) ja arvostan niitä oman lajinsa edustajina edelleen kovasti vaikka en kauhua enää luekaan. Pimeä yö, tähdetön taivas ei kuitenkaan herättänyt mitään kaipuuta kauhu-genreä kohtaan vaikka varmasti ihan kelpo kirja onkin kohderyhmälleen. Taidan jatkossa elää ihan tyytyväisenä ilman tuon lajityypin kirjallisuutta. Tulipahan kuitenkin kokeiltua.

 
(Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas, Tammi 2012)


tiistai 4. joulukuuta 2012

Palkittu Jää

Finlandia-palkinnon voitti Ulla-Lena Lundbergin Jää. Teos on kirjoitettu alunperin ruotsiksi (Is). Kirja kertoo nuoren saaristolaispapin ja hänen perheensä tarinan, ja sijoittuu sotien jälkeiseen aikaan. Taas voi hämmästellä Finlandia-palkinnon vaikutusta kun katsoo kirjaston varausjonoja. Pari viikkoa sitten, kun Finlandia-ehdokkaat oli julkistettu, tuosta kirjasta oli Helsingin seudun kirjastoissa nelisensataa varausta. Nyt varauksia on reilusti yli tuhat ja palkinnon saaja on kuitenkin kerrottu vasta tänään puolenpäivän jälkeen. Harmi, ettei tullut katsottua varaustilannetta eilen illalla niin olisi nähnyt muutoksen vielä paljon paremmin. Voi vain kuvitella, millaiset vaikutukset palkinnolla on nyt joulun alla teoksen myyntilukuihin kirjakaupoissa. Finlandia-palkinto on positiivinen ilmiö siinäkin mielessä, että tuonkin kirjan saattaa lukea moni sellainen, joka ei olisi ilman palkinnon mukanaan tuomaa julkisuutta ehkä tarttunut tänä vuonna yhteenkään kirjaan. Kaikki mikä lisää ihmisten lukuintoa on hyvästä:)

 




tiistai 27. marraskuuta 2012

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki

Tiedättekö sen tunteen, kun kirja on niin hyvä, että se tekisi mieli lukea yhdeltä istumalta loppuun ja toisaalta tekisi mieli lukea vain pieniä osia kerralla ettei lukunautinto päättyisi niin pian? Entä sen, kun kiintyy ja suorastaan rakastuu tarinan hahmoihin niin, että jännittää ja tuntee heidän puolestaan kuin he olisivat oikeasti olemassa, tai jopa eläytyy tarinaan niin, että tuntee itse olevansa osa sitä? Tämä kaikki toteutuu Taivasten vankia lukiessa. Itse valitsin sen vaihtoehdon, että nautistelin tarinan hitaasti omassa rauhassa. Normaalisti luen vaikka millaisen hälinän keskellä, mutta tämä kirja ansaitsi tulla luetuksi hiljaisuudessa, kunnolla tarinaan uppoutuen.

Taivasten vanki on osa Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjaa. Kirjan henkilöhahmot ovat tuttuja kahdesta edellisestä kirjasta. Tarina sijoittuu 1940- ja 50-luvun Barcelonaan. Daniel Sempere omistaa isänsä kanssa kirjakaupan, jossa heidän lisäkseen työskentelee Danielin rakas ystävä Fermín Romero de Torres. Tapahtumat lähtevät liikkeelle kun vuonna 1957 Semperen ja pojan kirjakauppaan ilmestyy pelottava, ränsistynyt vanha mies, joka haluaa ostaa lahjaksi yhden kaupan kalleimmista teoksista.

Hänen katseensa kylmyys tuntui kielivän vuosikausia kestäneestä raivosta ja katkeruudesta.
-Haluaako herra liittää mukaan jonkin omistuskirjoituksen tai henkilökohtaisen viestin ennen kuin paketoin kirjan?
Vieras avasi teoksen vaivalloisesti nimiölehdeltä. Silloin huomasin, että hänen vasen kätensä oli maalatusta posliinista valmistettu proteesi. Hän otti esiin täytekynän ja raapusti joitakin sanoja. Ojennettuaan kirjan minulle hän kääntyi poispäin. Katselin kun hän nilkutti kohti ovea.
-Voisitteko ystävällisesti kertoa vielä nimen ja osoitteen, jonne haluatte että lähetys toimitetaan? minä kysyin.
-Se kaikki löytyy sieltä, mies sanoi katsomatta taakseen. Avasin kirjan ja etsin sivun, jolle muukalainen oli jättänyt omakätisen merkintänsä:
Fermín Romero de Torresille, joka palasi kuolleiden joukosta ja jolla on avain tulevaisuuteen.
Samassa kuulin ovelta kellon helähdyksen, ja kun nostin katseeni muukalainen oli mennyt.

Tämän tapaamisen seurauksena Fermín joutuu kertomaan Danielille menneisyydestään asioita, jotka olisi mieluummin pitänyt omana tietonaan. Samalla Daniel saa kuulla omasta lapsuudestaan tapahtumia, jotka muuttavat hänen elämänsä kulun lopullisesti.

Vaikka Francon ajan Espanja on julma ja raaka paikka, kirjailijan luoma tunnelma 1950-luvun loppupuolen Barcelonasta on mystinen ja ihastuttava. Kirjan sisäkannessa on Barcelonan kartta ja jäin lukiessani monta kertaa tutkimaan sitä ja miettimään, missä tarinassa milloinkin liikutaan. Kokonaisuutena kirja oli ihana lukukokemus. Odotukseni olivat melko korkealla, koska Tuulen varjo oli yksi parhaimmista kirjoista, joita olen koskaan lukenut ja Enkelipeli oli myös hyvä. Odotukset täyttyivät tässä tapauksessa täysin ja nyt pidänkin parin päivän lukutauon ennen kuin aloitan seuraavan kirjan, koska haluan keskittyä fiilistelemään Taivasten vankia ja sen tarjoamaa ihanaa lukuelämystä.

Taivasten vanki
 
(Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki, Otava 2012)

lauantai 24. marraskuuta 2012

Gummeruksen kevään uutuuksia

Eilen oli postilaatikkoon kolahtanut Gummeruksen kevään uutuuskirjaesite. Sieltä täytyy nostaa muutama hyvä tärppi esille. Ensimmäisenä Rosamund Luptonin uutuuskirja Mitä jäljelle jää. Luptonilta on aiemmin ilmestynyt kaunojännäri Sisar, josta pidin, joten uutuus pääsee myös ehdottomasti lukulistalle. Uuutusteos kertoo Gracen tarinan alkaen siitä, kun tämä pelastaa tyttärensä Jennyn tulipalosta. Grace saa selville, että palo oli tahallaan sytytetty ja alkaa etsiä syyllistä. Mitä jäljelle jää ilmestyy helmikuussa.



Turkkilaisen Elif Shafakin kunniamurhaa käsittelevä teos Kunnia kertoo nuoren kurdinaisen Esman tarinan 1970-luvun Lontoossa. Aihe on raskas, mutta silti kirja kiinnostaa, koska se on ajankohtainen ja saanut kansainvälisesti hyvät arvostelut. Kirja ilmestyy huhtikuussa.



David Foenkinos on ainakin yhden lukukokemuksen perusteella melkoisen erikoinen tarinankertoja. Luin viime vuonna Foenkinosin teoksen Nainen, jonka nimi on Natalie, ja nyt lukulistalle pääsee uutuuskirja Yhden elämän muistot. Uutuus kertoo kirjalijasta, joka lähtee etsimään vanhainkodista karannutta isoäitiään, kohtaa matkallaan rakkauden ja joutuu pohtimaan elämän rajallisuutta, vanhenemista, muistoja ja muistamista. Kirja ilmestyy helmikuussa.

 
Gummeruksen kevään uutuuskirjaluettelon nettiversioon pääsee tästä. 

torstai 22. marraskuuta 2012

Tieto-Finlandia 2012

Vuoden 2012 Tieto-Finlandia -palkinnon voitti Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut. Nyt olen erityisen tyytyväinen, että tulin laittaneeksi varauksen tästä kirjastoon jo viime viikolla, koska voiton myötä varausjono piteni varmasti reippaasti. Arvostelua luvassa siis sitten joskus kunhan kirja saapuu.
 

perjantai 16. marraskuuta 2012

Finlandia-palkintoehdokkaat 2012

Nyt on sitten Finlandia-palkintoehdokkaat julkistettu:

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu (Like)
Pirjo Hassinen: Popula (Otava)
Heidi Köngäs: Dora, Dora (Otava)
Juha Seppälä: Mr Smith (WSOY)
Ulla-Leena Lundberg: Is (Schildts&Söderströms ) / Jää (Teos)
Aki Ollikainen: Nälkävuosi (Siltala)

Näistä kiinnostusta eniten herättivät Ala-Harjan, Hassisen ja Lundbergin teokset, jotka laitoinkin heti kirjastosta varaukseen. Itse pidän Finlandia-palkinnon saajan valintatapaa hieman erikoisena, koska se perustuu yhden yksittäisen ihmisen mielipiteeseen. Toki ehdokkaat on valinnut useammasta henkilöstä koostuva raati, mutta lopullinen päätös on yksittäisellä henkilöllä (tänä vuonna valitsija on Tarja Halonen). Valituksi tulemisella on kirjailijalle suuri taloudellinen merkitys, koska palkinto on aika suuri (30 000 euroa) ja lisäksi voittajasta tulee aina yksi joulun ajan myydyimmistä kirjoista. Palkinto on kirja-alalla sen verran suuri asia, että se tohtisi olevan jonkin suuremman raadin päätös, mutta tällä systeemillä on toimittu jo kohta parinkymmenen vuoden ajan ja niin kai toimitaan tulevaisuudessakin.



keskiviikko 14. marraskuuta 2012

Palkintoehdokkaita

Taas on se aika vuodesta kun jaetaan kirjallisuuden Finlandia-palkintoja. Tieto-Finlandiaa tavoittelee kuusi teosta ja voittaja julkistetaan 22.11.2012. Palkinnon saajan valitsee Hesarin entinen päätoimittaja Janne Virkkunen. Ehdokkaat ovat:

Lilly Korpiola & Hanna Nikkanen: Arabikevät (Avain)
Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut – Miten ruokasi eli elämänsä (Atena)
Anto Leikola: Norsusta nautilukseen. Löytöretkiä eläinkuvituksen historiaan (John Nurmisen säätiö)
Arto Mustajoki: Kevyt kosketus venäjän kieleen (Gaudeamus)
Jukka Tarkka: Karhun kainalossa. Suomen kylmä sota 1947–1990 (Otava)
Björn Wahlroos: Markkinat ja demokratia (Otava)

Luen aika vähän tietokirjallisuutta, tai ainakin huomattavasti vähemmän kuin kaunoa, joten en ole yhtäkään näistä teoksista lukenut. Elina Lappalaisen Syötäviksi kasvatetut herätti kuitenkin kiinnostusta sen verran, että laitoin sen kirjastosta varaukseen. Wahlroosin kirja olisi varmasti mielenkiintoinen, mutta en usko, että siihen tulee siitä huolimatta tartuttua. Muut listalla olevat teokset eivät herättäneet mitään suuria kiinnostuksen tunteita, vaikka varmasti laadukkaita tietokirjoja ovatkin.




Finlandia Junior -ehdokkaat julkistettiin tänään. Palkinto jaetaan 29.11. ja sen saajan valitsee ohjaaja Mari Rantasila. Ehdokkaat ovat:

Aleksi Delikouras: Nörtti (Otava)
Venla Saalo: Kirkkaalla liekillä (Robustos)
Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu pihalla (Otava)
Karo Hämäläinen: Hurraa Helsinki! (Tammi)
Essi Kummu ja Marika Maijala: Puhelias Elias (Tammi)
Christel Rönns: Det vidunderliga ägget (Söderströms)

Suurinta mielenkiintoa herätti Tatu ja Patu pihalla, joka on kustantajan nettisivujen mukaan päivitetty versio Sudenpentujen käsikirjasta. Tatu ja Patu ovat hauskoja hahmoja ja Sudenpentujen käsikirja on ihana klassikko, joka pitäisi löytyä jokaisen lapsiperheen kirjahyllystä, joten tämän voisi kuvitella olevan aika lyömätön yhdistelmä. Toinen kiinnostava teos on Hurraa Helsinki!, joka on osa World Design Capital Helsinki 2012 -ohjelmaa ja keskittynyt siis esittelemään Helsinkiä muotoilun näkökulmasta. Kuulostaa aika erikoiselta idealta lastenkirjaksi ja se herättikin mielenkiintoni. En ole vielä kirjaa päässyt selaamaan, mutta voisin kuvitella sen olevan melko hyvin toteutettu kun se on kerran päässyt palkintoehdokkaaksi. Täytyypä poiketa kirjakaupassa vilkaisemassa, mitä se pitää sisällään.



lauantai 10. marraskuuta 2012

Tatiana de Rosnay: Mokka

"Sairaala. Sen melu. Tungos. Haju. Loputtomat käytävät. Instrumenttikärryjen kirskuna. Muiden ihmisten tuska. Omani. Kaikki mitä sairaaloista puhutaan, hoitajat hukkumaisillaan työhön, valkotakit välinpitämättömiä. Ja tämän kaiken keskellä myötätunnon välähdys katseessa, hymy, kädenpuristus, jonka ansiosta ei kokonaan menetä toivoaan. Lääkäri. Minun ikäiseni. Veitsenterävät kasvonpiirteet. Rauhallinen, vakava ääni."

Justinen ja Andrew'n 13-vuotias poika Malcolm on joutunut tietä ylittäessään yliajon uhriksi ja päävamman seurauksena vajonnut koomaan. Saadessaan puhelun ambulanssista ja kutsun tulla kiireesti sairaalaan, Justine ei voi uskoa, että tämä kaikki tapahtuu juuri heille. Kuka voi olla niin julma, että ajaa lapsen päälle ja pakenee paikalta? Kun Malcolmin kooma jatkuu jatkumistaan, alkaa Justinen ja Andrew'n avioliitto rakoilla ja Justinen suhteet läheisiin kärsiä. Justine ei jaksa enää odottaa, että poliisi etenisi syyllisen etsimisessä vaan alkaa itse etsiä yliajajaa, vastoin poliisin ja miehensä neuvoja.

Kirjan juonikuvio on jokaisen äidin painajainen ja herättää varmasti ajatuksia jokaisessa lukijassa. Läheisen joutuminen onnettomuuden uhriksi ja sen aiheuttamat tuntemukset on hankala aihe, koska tekstistä tulee helposti teennäistä. Tässä tapauksessa oli mielestäni vähän käynyt niin. En saanut Justinen tunteista kiinni sillä tasolla, että olisin pystynyt niihin kunnolla eläytymään. Monessa kohdassa kävi mielessä, että se saattoi osittain johtua huonosta suomennoksesta. Alkuperäisteos on ranskankielinen ja koska en itse osaa ranskaa, on vaikea tietää mikä osa tekstin jäykkyydessä johtuu suomennoksesta ja mikä alkuperäistekstistä.

""Teitä on yritetty tavoittaa jo kaksi tuntia! Miehenne on täällä!" Mutisin, että olin unohtanut puhelimen mukaan. Saisinko puhua mieheni kanssa? Andrewin ääni. Vapiseva, heleä kuin aivan nuoren miehen ääni. "Where were you, Justine? Shit, where were you?""

Kieli aiheutti tätä kirjaa lukiessa muutenkin harmaita hiuksia monella tasolla, koska käännöksessä oli monta asiaa, jotka ärsyttivät. Esimerkiksi Justinen miehen Andrew'n nimi oli taivutettu "Andrewin". En tiedä, onko se edes oikeasti virhe, mutta vähän hassulta se ainakin näyttää. Malcolmin pikkusiskosta käytetään usein nimitystä "pikkutyttö", mikä kuulostaa suomeksi aika oudolta. Ilmaus on varmasti ranskaksi jotain järkevämpää, mutta suomentaja olisi ehkä voinut käyttää vähän enemmän mielikuvitusta suomenkielistä vastinetta miettiessään. Kirja on pullollaan englanninkielisiä fraaseja, koska Justinen mies on englanninkielinen ja Justine itse ammatiltaan kääntäjä. Näitä asioita yritetään korostaa viljelemällä englanninkielisiä ilmauksia, mutta ainakin suomenkielisen tekstin seassa ne näyttävät mielestäni lähinnä teennäisiltä. Se ei tietenkään ole suomentajan syytä vaan asetelma on varmasti jokseen outo alunperinkin.

Kirjan takakannessa on lainaus hollantilaisen Happinez -lehden arvostelusta, jossa sanotaan, että Mokka on psykologista jännistystä parhaimmillaan. Odotin koko kirjan ajan, että milloin se jännitys alkaa, mutta ei se mielestäni ikinä alkanut. Parissa kohdassa jännitin Justinen puolesta, mutta niitä kohtia ei missään nimessä ollut niin paljon, että voisi puhua jännityskirjasta. Mokka on ihan ehdottomasti kaunokirjallinen teos eikä mitenkään erityisen hyvä sellainen. Voidaan siis todeta, että en erityisemmin pitänyt tästä kirjasta, mutta se ei myöskään, noita muutamia kielellisiä asioita lukuunottamatta, herättänyt mitään erityisen negatiivisiakaan ajatuksia. Teksti oli helppolukuista ja teos oli melko ohut, joten se tuli luettua hyvin nopeasti. Kokonaisarviona sanoisin, että ihan ok kirja, mutta ei mitenkään ihmeellinen lukuelämys.



 
(Tatiana de Rosnay: Mokka, Bazar 2012)


tiistai 6. marraskuuta 2012

Dennis Lehane: Paahtavan taivaan alla

"Oli ihanan syksyinen päivä. Puut olivat täydessä loistossa. Maa tuoksui sadonkorjuulta. Aurinko ei kuitenkaan enää hehkunut paahtavan kuumana, ja tuuli - puissa humiseva viileä tuuli - toi mukanaan pienen lupauksen sateesta." Jos kirjan loppulauseet ovat tällaiset, millainen kirjan voi olettaa olevan? Itselleni ei tulisi ensimmäisenä mieleen jännityskirja, jossa ammuskellaan, tapellaan ja puhutaan törkeyksiä.

Olen lukenut lähes kaikki Dennis Lehanen kirjat ja olen tapani mukaan kiintynyt kirjojen päähenkilöihin. Tässäkin teoksessa seikkailevat yksityisetsivät Patrick Kenzie ja Angela Gennaro sekä heidän luottoystävänsä, paatunut rikollinen Bubba Rogowski. Tarina kulkee suurelta osin dialogin voimin ja se on ehdottomasti Lehanen tekstin vahvuus. Etsivien keskustelut koostuvat lähinnä piikittelystä ja naljailusta, mutta silti niistä välittyy lukijalle lämpö, jota elämänmittaisissa ystävyyssuhteissa on.

Lehanen kirjat ovat rikoskirjallisuutta ja lajityyppinä se on sellainen, jota en lue muuten oikeastaan ollenkaan. Kenzie & Gennaro -jännärit ovat aika äijämäisiä, luodit lentelevät, aseita on joka lähtöön, ajellaan hienoilla klassisilla amerikkalaisilla autoilla ja juodaan paljon viinaa. Väkivaltaa ei kaihdeta ja tässäkin teoksessa Kenzie pahoinpidellään vaikka kuinka monta kertaa. Kirjoissa liikutaan Bostonin alamaailmassa. Päähenkilöillä on suhteita niin mafiaan kuin poliisiinkin ja tarina kulkee sujuvasti lain molemmin puolin. Kenzie ja Gennaro eivät epäröi käyttää vähän arveluttavampiankin keinoja saadakseen hommansa hoidetuksi, mutta tavoite on aina, että pahikset saavat nenilleen ja hyvikset voittavat.

Kirjojen huumori perustuu dialogiin ja jaksaa huvittaa kirjasta toiseen. Ironia vetoaa huumorin lajina erityisesti ja sitä näissä kirjoissa riittää. Tällä kertaa tosin parhaat naurut sain suomentajan erikoisesta sanavalinnasta. "Rouvalla oli yllään mustaharmaaruudullinen paita, mustat joustohousut ja mustat sandaalit, ja hänen tummissa hiuksissaan oli hohtava karpalon vivahde." Joustohousut?? Siis ihan oikeasti?? No joo, strechistä on varmaan kyse ja ehkä ne naurut voi laittaa omituisen huumorintajuni piikkiin. Dialogi on siis ihan oikeasti hauskaa luettavaa. Lisäpisteitä Lehanelle siitä, että kirjassa juodaan Finlandiaan ja soitellaan Nokian kännyköillä. Se vaan jaksaa aina lämmittää isänmaallisen ihmisen mieltä.

 


Dennis Lehane: Paahtavan taivaan alla, Tammi 2010

perjantai 2. marraskuuta 2012

Riikka Pulkkinen: Vieras

Seurakuntapastorina työskentelevä Maria kokee voimakkaan uskonkiirisin, jättää elämänsä Suomessa ja karkaa New Yorkiin. Suomeen jäävät huolestunut isä ja hämmentynyt aviomies, joihin Maria ei edes ota yhteyttä matkansa ensimmäisten päivien aikana. Kirjassa liikutaan pääosin kolmessa eri ajassa. On nykyisyys New Yorkissa, lähimenneisyys Helsingissä ja teini-ikä pohjoisessa. New Yorkissa Maria päätyy mystisen Mélanien huonetoveriksi ja kiinnostuu hänen kauttaan tanssista ja kaukaisesta kulttuurista. Marian lähimenneisyyteen liittyy dramaattinen tapahtumaketju, jonka keskiössä on pieni maahanmuuttajatyttö Yasmina. Maria kantaa mukanaan Yasminan päiväkirjaa ja sen sivuilta tämän tarina aukeaa lukijalle hiljalleen kertomuksen edetessä. Marian teini-ikään liittyy vahvasti uskoon tulo ja sairaudeksi kasvava tarve päästä suuren pyhyyden äärelle.

"Oikeastaan saatoin tuntea, miten terveen järjen ohut lanka katkesi. Tunsin kohoavani. Leijailin katonrajaan hämmästelemään olemustani, tekemään siitä kriittistä yhteenvetoa."

Pidin erittäin paljon Riikka Pulkkisen edellisestä kirjasta (Totta), ja sen takia odotukset olivat korkealla. Vieras on hienosti kirjoitettu kirja, mutta se ei täyttänyt odotuksia, joita olin tarinalle mielessäni asettanut. Kerronta on kaunista, mutta henkilöhahmot jäivät irrallisiksi ja tuntui, että en saanut kenestäkään otetta. Yleensä kirjaa lukiessa pystyn hyvin nopeasti muodostamaan kuvan siitä, millaisia henkilöt ovat luonteeltaan ja ulkonäöltään, mutta tässä tarinassa sitä ei tapahtunut ollenkaan. Marian ajatusmaailma on niin filosofinen ja syvällinen, että väkisin tuli mieleen, että eihän kukaan ihminen oikeasti ajattele tuolla tavalla. Toisaalta asia on ehkä juuri toisinpäin eli ihmiset ovat oikeasti erittäin monimutkaisia ja normaalisti kirjallisuus yksinkertaistaa. Ehkä Pulkkinen onkin päässyt lähemmäksi totuutta kuin kertomakirjallisuudessa yleensä päästään. Se on sitten jo toinen juttu, että kaipaanko kirjalta tuon tason syvällisyyttä, koska se tekee lukemisesta raskasta ja hidasta.

"Minä testaan sanoja peilikuvaani, sillä eikö olekin niin, että hän, joka vaalii ja hellii tuntematonta vain tämän tuntemattomuuden, vain tämän erilaisuuden vuoksi, on paitsi ksenofiili myös eksotisti ja fetisisti, pahinta laatua jopa?"

Uskonkriisi nykyisyydessä ja uskoontulo teini-iässä ovat kirjan kantavia teemoja. Itse en uskonnottomana osaa oikein eläytyä siihen, miltä tuon tyyppiset asiat tuntuvat. Olisi mielenkiintoista kuulla, saako uskova ihminen kirjasta enemmän irti, koska pystyy ehkä samaistumaan siihen, mitä Maria kokee esimerkiksi uskonsa ollessa koetuksella. Itse pidin pitkiä uskonnollisia filosofointeja lähinnä uuvuttavina vaikka uskonnoista muuten ihan kiinnostunut olenkin.

"Usein kysyin isältä: tuleeko minusta enemmän minä kun syön, muuttuuko ruoka minuksi, onko se aluksi minusta erillään, lautasella, ja sitten se on minä?"

Monessa kohdassa tuntui, että päähenkilö katsoo omia kokemuksiaan ulkopuolelta. Hänellä ei vaikuta olevan juuri mitään tunteita aviomiestään tai isäänsä kohtaan, tai ainakaan en saa lukijana niistä kiinni. Ainoa, jota kohtaan Maria selvästi tuntee jotain, on maahanmuuttajatyttö Yasmina. Lukijalle ei kerrota juuri mitään päähenkilön elämästä teini-iän ja nykypäivän väliltä, mikä vaikeuttaa entisestään sitä, että lukija pääsisi kunnolla sisään siihen, millainen ihminen Maria nykyään on.

"Mitä minä odotan? Pelastusta, varmuutta, toista valtakuntaa kadotetun tilalle. Vapahtajaa. Uskoa edes ihmiseen, jos usko tähtientakaiseen on menetetty."

Tästä arviosta tuli lopulta paljon kriittisempi kuin mikä mielipiteeni kirjasta oikeastaan oli. Pulkkinen kirjoittaa kaunista ja eteeristä tekstiä. Monien asioiden auki jättäminen on tietysti tarkoituksellista ja jättää tilaa lukijan mielikuvitukselle. Olisin kuitenkin kaivannut enemmän jotain, minkä avulla olisin päässyt paremmin mukaan henkilöiden tunnetiloihin ja samalla olisin saanut lukijana mahdollisuuden kiintyä tarinan hahmoihin.

Vieras
 
 
Lainaukset: Riikka Pulkkinen:Vieras

tiistai 30. lokakuuta 2012

Ranskattaret eivät liho - Keittokirja

Mireille Guilianolta on suomennettu aiemmin kaksi ranskalaiseen elämäntapaan liittyvää kirjaa: Ranskattaret eivät liho ja Ranskattaren ruokavuosi. Kumpaakaan niistä en ole lukenut ja tämän vuoden uutuusteos Ranskattaret eivät liho - Keittokirja olisi varmasti jäänyt myös lukematta ellei se olisi sattunut olemaan tyrkyllä kirjaston uutuushyllyssä. Kirja on nimensä mukaisesti pääosin keittokirja, mutta siinä on ehkä noin kolmasosan verran ruokaan liittyviä kertomuksia ja asiaa terveellisistä elämäntavoista.

Mireille Guiliano on ennen kirjailijaksi ryhtymistä toiminut shampanjatalo Veuve Clicquot'n USA:n tytäryhtiön toimitusjohtajana, joten ei ole mikään ihme, että kirjassa on omistettu kokonainen luku shampanjalle. Vaikka teos on muuten todella keskittynyt siihen, että amerikkalaistyyliset XL-ruoka-annokset ja yletön herkuttelu ovat syypää moniin paino-ongelmiin, annetaan siinä kuitenkin synninpäästö niille, jotka haluavat joskus nautiskella viikonlopun kunniaksi hieman kuohuvaa ja jotain ihanaa jälkiruokaa.

Yksinkertaisuudessaan syy, miksi Ranskattaret eivät liho, on pienemmät annoskoot ja syömisen tasapainottaminen. Ruokavalion perusidea on, että jos syö raskaan lounaan, pitää syödä kevyt päivällinen, tai vastaavasti toisin päin. Hyvin helppoa ja erittäin loogista. Kirjassa on muutenkin mainittu paljon sellaisia päivänselviä asioita, joista on hyvä ainakin allekirjoittanutta välillä aina muistutella. Esimerkiksi, että vettä pitää juoda paljon, vihanneksia tai hedelmiä pitää olla joka aterialla, kalaa pitäisi syödä muutaman kerran viikossa jne.

Ranskattaret eivät liho - Keittokirja ei sinänsä tarjonnut mitään uutta lukijalle, joka on ennestään edes jonkin verran tietoinen siitä, mitä suuhunsa kannattaa laittaa. Kirja oli kuitenkin kivasti kirjoitettu ja sai terveellisen ruokavalion kuulostamaan houkuttelevalta, joskin helpommin toteutettavalta kuin se oikeasti onkaan. Kirjan reseptit ovat hyvin ranskalaishenkisiä, mutta eivät kuitenkaan turhan hankalia. Omaan reseptikirjaani päätyvät ainakin pari kalaruoan ohjetta ja muutama ihana kasvisruoka. Mitään täydellistä elämänmuutosta tämä kirja ei kuitenkaan valitettavasti onnistunut aiheuttamaan vaikka olikin ihan miellyttävä lukukokemus.




sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Kadonneet

Tämän kirja-arvion olen jo julkaissut toisessa blogissani muutama päivä sitten, mutta julkaisen sen nyt täällä uudelleen, koska ties vaikka tänne eksyisi joku uusikin lukija.

Luin Tove Alsterdalin jännärin Kadonneet. Kirjan päähenkilönä on Ally, jonka toimittajamies Patrick on lähtenyt työmatkalle Ranskaan, mutta ei palaakaan sieltä takaisin. Ally lähtee etsimään Patrickia Pariisiin ja päätyy seuraamaan samoja johtolankoja, joita tämä on seurannut kootessaan aineistoa ihmiskauppaa käsittelevään juttuunsa. Kirjan teemoina on laiton siirtolaisuus, orjakauppa ja ihmisten salakuljetus. Aiheiden ympärille on rakennettu mielenkiintoinen maailma, jossa kenenkään hengellä ei ole arvoa ja lähes kaikki ihmiset ovat ostettavissa.
 
Kirjaa oli kehuttu monissa kirjallisuusblogeissa kovasti ja kirjan takakanteen oli onnistuttu kokoamaan monta ylistävää arvostelutekstiä. Omalta osaltani täytyy todeta, että olin aika pettynyt lukukokemukseen. Vaikka tarinan idea on hieno, tunne jäi silti puuttumaan. Kirjan henkilöille tapahtuu todella traagisia asioita, mutta niiden herättämissä tunteissa ei päästä pintaa syvemmälle. Teoksen takakannessa sanotaan, että kirja kertoo kolmen naisen tarinan, mutta todellisuudessa kirja kertoo Allyn tarinan ja kaksi muuta naista ovat vain sivuhenkilöitä. Kirja olisi saattanut olla mielenkiintoisempi jos kahden muun naisen elämät olisivat auenneet lukijalle enemmän.

Yleensä kirjoja lukiessa, tai leffoja ja tv-sarjoja katsoessa, kiinnyn joihinkin henkilöhahmoihin hyvinkin nopeasti. Tämän kirjan kohdalla sitä ei kuitenkaan tapahtunut vaan kaikki henkilöt jäivät jotenkin pintapuolisiksi ja irrallisiksi. Juoni oli kaikesta huolimatta siinä määrin hieno, että se sopisi hyvin elokuvaksi ja jostain netistä bongasinkin tiedon, että elokuvaoikeudet on jo ostettu Hollywoodiin.

 

 

lauantai 27. lokakuuta 2012

Messuilla

Kävin eilen pyörähtämässä kirjamessuilla. Messujen anti oli hyvin perinteinen ja ehkä jopa joltain osin niukempi kuin aikaisemmin. Olin tosin kirjapuolelle mennessäni kierrellyt niin pitkään viini- ja ruokamessuilla, että keskittymiskyky ei ollut enää ihan parhaimmillaan. On kiva, että nykyään messuilla on monta teemaan yhdistettynä samaan viikonloppuun, mutta itse en ainakaan jaksa keskittyä niin pitkään, että saisin kaikista osista niin paljon irti kuin haluaisin. Hälinä ja ihmisvilinä vaativat ehdottomasti veronsa, vaikka eilen olikin varmasti noiden messujen hiljaisin päivä.

Kustantamot ja kirjakaupat olivat panostaneet kovasti osastoihinsa ja esillepanot olivat monilla äärettömän tyylikkäitä. Hintataso ei mielestäni ollut mitenkään erityisen edullinen, mitä ehkä yleensä messuilla odottaisi. Siihenkin tosin varmasti se keskittymiskyvyn puute vaikutti, koska varmasti olisi voinut tehdä hyviäkin löytöjä kun olisi vaan jaksanut etsiä. Muutamia sellaisia tärppejä kuitenkin tuli vastaan, jotka täytyy pistää korvan taakse. Nämä pääsivät lukulistalleni:

 
 
 
Ja nämä ovat hankintalistalla omaan kirjahyllyyn:
 



perjantai 26. lokakuuta 2012

Tervetuloa uuden kirjablogin pariin

Tervetuloa Lillin kirjataivaaseen. Olen blogannut noin vuoden verran toisaalla ja koko sen ajan blogini on etsinyt muotoaan ja ollut iloinen sekamelska kaikkea mahdollista kirjoista muotiin ja kauneudesta ruokiin. Nyt päätin, että on aika keskittyä siihen, mikä on lähellä sydäntäni eli kirjoihin ja lukemiseen.

Olen ollut pienestä pitäen todellinen lukutoukka ja lähipiirille ei tullut mitenkään yllätyksenä, että löysin ensimmäisen oikean työpaikkanikin kirjojen parista. Sillä tiellä olen edelleen. Tällä hetkellä olen hoitovapaalla, mutta palaan takaisin kirjapinojen keskelle parin kuukauden päästä ja senkin takia lukemiseen ja kirjoihin liittyvät asiat ovat olleet lähiaikoina erityisen paljon mielessä.

Luen paljon erilaista kirjallisuutta ja tässä blogissa tulen kertomaan lukukokemuksistani ja niiden herättämistä ajatuksista. Lisäksi seuraan tarkasti kirja-alan tapahtumia sekä tietysti tulossa olevia uutuuksia. Tervetuloa mukaan, nautitaan yhdessä hyvistä kirjoista:)