Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas

Vihdoinkin sain kahlattua Stephen Kingin kirjan läpi. Olipas uuvuttuva kokemus. Meinasin jo moneen otteeseen luovuttaa kesken, mutta näin jälkeenpäin olen ihan tyytyväinen etten sitä tehnyt, koska viimeinen novelli oli oikeasti hyvä. Kirja koostui siis neljästä novellista, tai pienoisromaanista, kuten niitä kirjan takakannessa kutsutaan. Ehkä ne tosiaan ovat vähän turhan pitkiä ollakseen novelleja. Jokatapauksessa tarinat, tai ainakin ne kolme ensimmäistä, olivat todiste siitä, että kauhukirjallisuus ei ole enää nykyään tälle lukijalle sopiva laji. Joskus teininä olin kauhukirjallisuuden ja -elokuvien suurkuluttaja. Silloin luin Stephen Kingin kirjoja todella paljon ja kyllä niitä edelleen löytyy hyllystäni muutamia.

Teoksen ensimmäinen tarina on nimeltään 1922 ja se kertoo nebraskalaisesta maanviljelijästä, joka kyllästyy nalkuttavaan vaimoonsa, ja päättää murhata tämän heidän 14-vuotiaan poikansa avustuksella. King kuvaa taitavasti isännän mielenliikkeitä ja sitä, kuinka aikuisenkaan psyyke ei meinaa kestää ehjänä kauhean teon seurauksia, teini-ikäisestä pojasta puhumattakaan. Tarina oli kuitenkin lähinnä makaaberi kuvauksineen ruumista syövistä rotista, mutta mitään syvempää kauhun tai jännityksen tunnetta se ei ainakaan minussa herättänyt.

Toinen tarina kertoi naiskirjailijasta, joka joutuu hirveän väkivallan uhriksi. Nainen jää kuitenkin henkiin ja päättää kostaa pahoinpitelijälleen. Kosto ei tietenkään suju suunnitelmien mukaan ja tarina saa yllättäviäkin käänteitä. Iso kuski oli selkeästi enemmän omaan makuuni oleva kauhutarina, koska siinä oli enemmän jännittäviä kohtia ja kerronta oli moniulotteisempaa kuin ensimmäisessä kertomuksessa.

Kolmas tarina kertoo Dave Streeterista, joka on sairastunut parantumattomasti syöpään, mutta saa tilaisuuden kääntää asioiden kulun aivan toiselle tolalle juuri ennen kuin hänen aikansa tulee täyteen. Paholaista muistuttava hahmo tekee Streeterille tarjouksen, josta tämä ei voi kieltäytyä. Streeter jatkaa elämäänsä onnellisempana kuin koskaan ja saa katsella samalla vierestä kun hänen parhaan ystävänsä elämä musertuu palanen kerrallaan. Tarinan aihe on melko klassinen, mutta kerronta on kahta edellistä tarinaa enemmän perinteistä Kingin tyyliä. Ainoa hämmentävä asia koko kertomuksessa oli, että päähenkilöä ei missään vaiheessa kaduta vaikka hän näkee ystävänsä ja tämän viattomien läheisten kärsivän aivan suunnattomasti. Se häiritsi kokonaisuudessa melko paljon, koska se on aina ollut Stephen Kingin vahvuus kertojana, että vaikka tapahtuman olisivat kuinka epärealistisia ja jopa yliluonnollisia, ihmisten tunteet ja reaktiot ovat silti aitoja. Tässä tarinassa sitä tasoa ei saavutettu.

Neljäs tarina kertoo naisesta, joka elää miehensä kanssa hyvin tavallista elämää aina siihen saakka kunnes saa vahingossa tietää kauhean salaisuuden, jota mies on kantanut koko heidän yli kolmekymmentä vuotta kestäneen avioliittonsa ajan. Tämän tarinan kohdalla päästiin käsittelemään teemoja, jotka ovat paljon mielenkiintoisempia ja ajankohtaisempiakin kuin kolmen muun kertomuksen aiheet. Sen verran paljastan juonesta, että tarina ei kertonut mistään Natascha Kampusch -tyyppisestä tapauksesta, mutta kertomuksessa oli piirteitä, joista se ja muut vastaavanlaiset tapaukset tulivat väistämättä mieleen. Voiko toista ihmistä todella tuntea? Mistä voi tietää mitä satunnaisella ohikulkijalla liikkuu päässään, jos sitä ei pysty tietämään edes läheisimmistä ihmisistä? Mielenkiintoisia kysymyksiä.

Osa Kingin kirjoista on suoranaisia klassikoita (Carrie, Cujo, Musta torni-sarja) ja arvostan niitä oman lajinsa edustajina edelleen kovasti vaikka en kauhua enää luekaan. Pimeä yö, tähdetön taivas ei kuitenkaan herättänyt mitään kaipuuta kauhu-genreä kohtaan vaikka varmasti ihan kelpo kirja onkin kohderyhmälleen. Taidan jatkossa elää ihan tyytyväisenä ilman tuon lajityypin kirjallisuutta. Tulipahan kuitenkin kokeiltua.

 

(Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas, Tammi 2012)