perjantai 26. huhtikuuta 2013

Eve Hietamies: Puolinainen

Kun aloin lukea Eve Hietamiehen kirjaa, odotin sen olevan rankasta aiheesta huolimatta hauska kuten Yösyöttö ja Tarhapäivä ovat. Puolinainen on kirjoitettu vuonna 2002 eli kauan ennen noita edellä mainittuja teoksia, mutta jäänyt minulta silloin täysin huomaamatta. Nyt kun aloin kirjoittaa tätä arvostelua ja googlasin teoksen kuvaa, törmäsin iltapäivälehden artikkeliin, jossa kirjailija kertoi saaneensa viisi keskenmenoa ennen kirjan kirjoittamista ja vielä neljä sen jälkeenkin. Teos on siis vahvasti omaan kokemukseen perustuva vaikka fiktiivinen onkin. Sitä taustaa vasten ymmärrän täysin, miksi tarinassa ei ole juurikaan humoristisia elementtejä. Eihän tuollaisesta aiheesta voi kirjoittaa muuta kuin tuskaisen tilityksen jos sen on itse joutunut kokemaan noin monta kertaa.

Tarinan minäkertoja on marketissa työskentelevä Ilona, joka haluaa hankkia lapsen miehensä Iivarin kanssa. Molemmille tulee yllätyksenä, että onnistuminen ei olekaan itsestäänselvyys ja pettymykset seuraavat toinen toistaan. Ilonan elämä on muuttunut jatkuvaksi pelon, jännityksen ja itkun sekamelskaksi.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana Ilona on itkenyt niin paljon, että kyynelten pitäisi jo loppua. Mutta kyyneleet pursuavat edelleen ulos ja etenkin silloin kun niiden ei pitäisi. Töissä, bussissa, kirjakaupassa, R-kioskilla.

Ilonan itsetunto on selvästi kärsinyt keskenmenojen takia suuren kolauksen ja hän häpeää omaa suruaan. Tarinassa on paljon kohtia, joissa Ilona pohtii, mitä muut ihmiset ja erityisesti työtoverit hänestä ajattelevat.

Eikö se ikinä lopeta, Ilonan työpaikalla kyselevät, eikö se perkele tajua, että tämä rassaa jo muitakin. Aina se ulvoo, aina se on poissa, aina sitä saa tuurata. Muut yritykset palkkaavat äitiyslomasijaisia, täällä joudutaan palkkaamaan jotain helvetin keskenmenosijaisia.
Eikö kellään ole kanttia sanoa sille, että tee meille palvelus ja ompele alapääsi umpeen.
Kenelläkään ei ole kanttia.

Työtovereihin liittyy myös kirjan hauskin elementti. Ilonan työkavereita kutsutaan kirjassa lempinimillä sen mukaan millä marketin osastolla he työskentelevät. On Pullapuoti, Kemppari, Lihatiski, Pakastin jne. Se antaa tarinalle pientä huumorin vivahdetta kaiken kurjuuden keskellä. Näin paksuun kirjaan olisi tämän tyyppistä huumoria ehkä mahtunut enemmänkin aiheesta huolimatta.

Pokkaripainosta täytyy kritisoida sen verran, että takakannessa oli tekstinpätkä, jonka perusteella oletin kirjan olevan kirjoitettu miehen näkökulmasta.

-Eihän mies voi sanoa ääneen, että pelottaa. Iivari potkaisee kiveä, sytyttää tupakan. -Et sä ole ainoa, joka menettää lapsen. Kukaan ei koskaan mieti miltä miehestä tuntuu. Kaikki vaan hyysää naisen ympärillä.
Että jokainen keskenmeno on myös Iivarin lapsi. jotain, jota Iivari ei sitten saanutkaan.

Yösyöttö oli virkistävä kokemus, koska se oli naisen kirjoittama kirja, jossa minäkertoja oli mies. Ihailen Hietamiehen kykyä kirjoittaa vastakkaisen sukupuolen näkökulmasta aidon tuntuisesti. Samaa odotin tältä kirjalta ja olin sitten hieman pettynyt kun minäkertoja olikin nainen.

Kirja oli kokonaisuudessaan muutenkin hieman pettymys tai ainakaan se ei ollut yhtään sellainen kuin olin odottanut. Teos toimii varmasti tietynlaisena vertaistukena ihmisille, jotka ovat kokeneet samoja asioita kuin Ilona. Tällaiselle satunnaiselle lukijalle se oli kuitenkin melko raskas lukukokemus, koska aihe on niin rankka ja toivo ei tarinassa liiemmin pilkahtele. Toistoa kirjassa oli myös aika paljon ja Ilonan mielikuvituskeskustelut Pelon ja Itkun kanssa ovat omaan makuuni vähän turhan naiivia mielikuvitusleikkiä. Ilahduttavaa on kuitenkin tietää, että kirjailija itse sai sitten lopulta lapsen yhdeksän keskenmenon jälkeen. Suosittelen lukijalle, joka kokee aiheen läheiseksi henkilökohtaisella tasolla, mutta kestää siitä huolimatta lukea toisen surusta.

 
(Eve Hietamies: Puolinainen, Otava 2002)





torstai 25. huhtikuuta 2013

Vastauksia Sonjalle

Kiitos kysymyksistä Sonja:) Pitkään kesti ennen kuin ehdin näihin tarttua, mutta tässä niitä vastauksia nyt tulee:

1. Kuka on suosikkisatuhahmosi?
Heti ensimmäisenä vaikea kysymys. En ole aikuisiällä juurikaan satuja lukenut (vielä), mutta lapsuusajan suosikkisatuni olivat Topi ja Tessu sekä Kaislikossa suhisee. Jälkimmäisessä olin erityisen mieltynyt Herra Rupikonnaan, joten sanotaan nyt vaikka se kun ei muutakaan tule mieleen.

2. Mitä kirjaa lukiessasi olet itkenyt?
En muista itkinkö varsinaisesti, mutta Leijapoika ainakin kosketti todella syvästi, joten vastaan sen.

3. Mikä on mielestäsi paras kirjasarja?
Hmm, monta hyvää tulee heti mieleen: Millenium-trilogia, Nälkäpeli, Fjällbacka-jännärit jne. On kuitenkin pakko vastata Harry Potterit. Koskaan en ole minkään sarjan seuraavaa osaa odottanut vastaavalla innolla kuin silloin kun Pottereita vielä ilmestyi. Ja koskaan en ole myöskään tuntenut vastaavaa tyhjyyttä siitä, että sarja päättyi ja lisää osia ei enää tule.

4. Minkä kirjan olet lukenut useaan otteeseen?
Maailma on niin pullollaan luettavaa, että harvoja kirjoja on tullut luettua useammin kuin kerran. Kaksi monesti luettua suosikkia tulee kuitenkin mieleen; Kymmenen pientä neekeripoikaa ja Jumalat juhlivat öisin. Molemmat luen varmasti vielä uudelleen ja uudelleen.

5. Minkä kirjan lukemista odotat tällä hetkellä eniten?
Lukulistalla on paljon hyviä kirjoja, mutta tällä hetkellä odotan eniten toukokuussa ilmestyviä Camilla Läcbergin ja Khaled Hosseinin uutuusteoksia.

6. Mikä on suosikkisarjakuvasi?
Luen sarjakuvia nykyään melko harvakseltaan. Joku satunnainen Fingerpori tai Kamut tulee joskus luettua, mutta tähän täytyy vastata Karvinen, koska olin niin fanaattinen fani lapsena.

7. Onko sinulle merkitystä sillä onko kirja kovakantinen vai pokkari?
Luen mieluummin kovakantisia kirjoja ja niitä haluan kirjahyllyynikin mieluummin kerätä. Yksi syy pokkareiden hyljeksimiseen on pieni tekstikoko, vanhuus ei nimittäin tule yksin vaan se tuo ikänäön tullessaan.

8. Luetko näytelmiä?
En ole lukenut näytelmiä juuri ollenkaan. Joskus varhaisteininä päätin lukea Romeon ja Julian, mutta en tainnut koskaan päästä loppuun saakka. Kirjaston laina-aikakin meni silloin reilusti yli, mutta kirjastovirkailija piti yritystäni niin ihailtavana, että sain sakot anteeksi. Ei taitaisi onnistua tänä päivänä kun systeemit on vähän erilaiset.

9. Mikä on lapsuutesi rakkain kirja?
Aikaisemmin mainitsinkin Topin ja Tessun sekä Kaislikossa suhisee. Niiden lisäksi Pelastuspartio Bernard ja Bianca kuului suosikkeihini. Kaikki nuo ilmestyivät joskus Lasten Oman Kirjakerhon painoksina ja nyt olen niitä kirppiksiltä haalinut omalle lapselleni siinä toivossa, että niistä tulisi jonain päivänä hänenkin suosikkejaan.

10. Kuka on lempikuvittajasi?
Ensimmäinen ajatus oli, että en edes tiedä mitään kuvittajia, mutta sitten mieleen alkoi tulla useitakin. Valitaan nyt kuitenkin Tove Jansson, koska alkuperäiset muumit ovat niin legendaarisia hahmoja, että niistä ei vaan voi olla pitämättä.

11. Luetko kirjoja muilla kielillä kuin suomeksi?
Hyvin harvoin vaikka tiedän että pitäisi. Pottereita luin joskus englanniksi kun en malttanut odottaa suomennoksen ilmestymistä.

torstai 18. huhtikuuta 2013

Kesän uutuuksia

Tänään postilaatikkoon oli ilmestynyt esite Gummeruksen loppuvuoden uutuuksista. Bongasin sieltä kaksi teosta, joita en malttaisi odottaa. Ensimmäinen on toukokuussa ilmestyvä Camilla Läckbergin Enkelintekijä. Se on jo kahdeksas osa Läckbergin huippuhyvään Fjällbacka -jännärisarjaan.



Toinen mainitsemisen arvoinen uutuus on John Verdonin Murhakierre, jonka pääosassa seikkailee Verdonin kahdesta edellisestä kirjasta tuttu rikosetsivä Dave Gurney. Kirja ilmestyy kesäkuussa.

 



keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Tess Gerritsen: Hiljainen tyttö

Tess Gerritsen on yksi suosikkidekkarikirjailijoistani ja samalla ainoa todella tuottelias kirjailija, jonka kaikki suomennetut teokset löytyvät kirjahyllystäni. Yritän nykyään välttää kirjojen ostamista itselle siinä mittakaavassa kuin ennen, koska tila ei vaan yksinkertaisesti riitä, mutta Gerritsenin kirjat aion silti jatkossakin hankkia aina kun uusi ilmestyy.

Hiljainen tyttö on ilmestynyt jo vuonna 2011 ja se on lojunut siitä lähtien hyllyssäni odottamassa. Nyt kun vihdoinkin tartuin siihen, se olikin niin otteessaan pitävä, että luin sen parissa päivässä. On muuten kumma juttu, miten aina tuntuu, että lukemiseen ei ole aikaa, mutta sitten kun pääsee todella koukuttavan kirjan juoneen kiinni, niin jostain sitä aikaa löytyy kuitenkin. Saattaa tietysti olla, että siinä jää muutamat pyykit viikkaamatta ja tiskit tiskaamatta kun istuu sohvalla nenä kiinni kirjassa, mutta täytyyhän asiat laittaa tärkeysjärjestykseen;)

Kirjan päähenkilöinä ovat kuolemansyyntutkija Maura Isles ja murharyhmän etsivä Jane Rizzoli, kuten melkein kaikissa Gerritsenin kirjoissa. Heidän henkilökohtainen elämänsä ja ystävyytensä on tosin tässä teoksessa pienemmässä roolissa kuin se on aiemmin ollut, tai saattaa tietysti olla, että itse juoni imaisi mukaansa sen verran voimakkaasti, että en vain kiinnittänyt niin huomiota sen tyyppisiin asioihin. Juoni ja sen eteneminen olikin tämän kirjan parasta antia. Chinatown oli sopivan eksoottinen ympäristö kirjan tapahtumille ja kiinalaisen mytologian ympärille rakennettu mystiikka toimii siinä miljöössä erinomaisesti.

Kirjassa oli annettu muutamille sivuhenkilöille tilaa huomattavasti enemmän kuin aiemmissa Isles-Rizzoli -jännäreissä. Rizzolin kollega etsivä Frostin luonnetta kuvataan tarkemmin kuin aiemmin ja hahmo saa syvyyttä, jota sille ei ainakaan muistaakseni ole aiemmissa teoksissa annettu. Toinen merkittävä sivurooli on edellisestä Gerritsenin kirjasta tutulla Julian "Rotta" Perkinsillä, teini-ikäisellä pojalla, joka pelasti Maura Islesin hengen. Rotan läsnäolo tässä kirjassa ei niinkään liity hahmoon itseensä vaan auttaa tuomaan kuolinsyyntutkija Islesista esiin aiemmin piiloon jääneen pehmeämmän puolen. Kaikenkaikkiaan pidän kovasti Gerritsenin tavasta kuvata henkilöitä ja heidän toimintaansa. Hahmoille annetaan luonnetta juuri sopivasti, mutta se ei vie kuitenkaan huomiota pois varsinaisesti juonesta.

Suosittelen Hiljaista tyttöä ja oikeastaan Gerritsenin koko tuotantoa hyvien dekkareiden ystäville, jotka eivät ole liian herkkiä pienille ruumiinavauskuvauksille.

 
(Tess Gerritsen: Hiljainen tyttö, Otava 2011)