maanantai 28. lokakuuta 2013

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Taas kävi sivupalkissa keikkuvalle kirjalle huonosti. Aloin lukea Säkenöiviä tyttöjä jo monta viikkoa sitten, mutta lukeminen eteni etanavauhtia. Kerronta ei ollut erityisen vetävää, mutta ei se ollut niin huonoakaan, että se olisi yksistään selittänyt sen miksi lukeminen ei päässyt vauhtiin. Alusta alkaen mukana seurasi pieni jäytävä tunne, että tämä kirja ei ole minua varten. Viitisenkymmentä sivua luettuani tunne muuttui ihan puhtaaksi kuvotukseksi. En vaan yksinkertaisesti pysty lukemaan sarjamurhaajasta, joka vaanii lapsia. Aihe oli kertakaikkiaan liikaa tälle äidille, joten kirja sai jäädä suosiolla kesken. Jälkeenpäin tietysti harmitti, että tulin tuhlanneeksi siihen vähäistä lukuaikaani, mutta tulipahan kokeiltua.

Mutta sitten siihen varsinaiseen lukukokemukseen, joka oli tällä kertaa Siina Tiuraniemen Kukkia Birgitalle. Kirja näyttää ensinäkemältä vähän mummomaiselta ja nimensäkin puolesta kuulostaa juuri siltä. Syvempi tarkastelu kuitenkin kertoo jotain aivan muuta niin ulkoasun kuin sisällönkin osalta. En osannut odottaa teokselta juuri mitään, mutta se onnistui yllättämään täysin. En todellakaan uskonut pääseväni tutustumaan päähenkilöön, joka on sosiaalisesti epäkypsä, polttaa pilveä, trokaa sitä vanhuksille, ryyppää, joutuu tappeluihin ja on kaikesta siitä huolimatta jollain mystisellä tavalla hyvin hurmaava.

Tarinan päähenkilö on Miska, joka lähtee äitinsä painostuksesta viemään kukkia kaukaiselle sukulaiselleen hoitokotiin. Jo ensimmäisellä vierailulla Miskalle selviää, että Birgitta on erittäin äkäinen vanha rouva, eikä syyttä suotta; Birgitta on nimittäin juuri menettänyt jalkansa ja vieläpä liian juopottelun takia. Birgitta on tottunut hallitsemaan itse elämäänsä ja mahtavaa varallisuuttaan eikä pysty sulattamaan, että joku yhtäkkiä päättääkin asioista hänen puolestaan. Birgitta ehdottaa Miskalle sopimusta, josta molemmat hyötyvät; Miska taloudellisesti ja Birgitta päihteiden muodossa. Miskan paras ystävä Ville on juuri löytänyt ensimmäisen ihan oikean tyttöystävän ja Miskan on melkoisen vaikea sulattaa sitä. Siinä yksi painava syy, miksi Miska suostuu Birgitan pyyntöön ja huomaa lopulta olevansa sotkeutunut kummallisten tapahtumien vyyhtiin, johon liittyy niin salakuljetettua lauantaimakkaraa, aseellista uhkailua kuin mystinen taiteilijapersoona herra Kurttu.

Hoitokoti oli miljöönä mielenkiintoinen ja asukit siellä vielä mielenkiintoisempia. Henkilökuvaukset olivat mahtavia ja koin pääseväni kunnolla kertojan pään sisään vaikka Miska oli tyyppinä todella erikoinen. Minäkertoja toimi hienosti ja tarinasta olisi puuttunut jotain todella olennaista jos kerronta olisi toteutettu jollain muulla tavalla. Kirjan huumori oli mahtavaa ja vaikka en varsinaisesti mikään huumorikirjallisuuden ystävä olekaan, tämä iski aivan täysillä. Todella piristävä lukukokemus ja mahtavaa vastapainoa synkkään syksyyn ja pimeyteen.

 
(Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle, Minerva 2013)


tiistai 1. lokakuuta 2013

Marisha Pessl: Yönäytös

Nyt on uuvuttava kolmen viikon mittainen luku-urakka takanapäin. Kuluneisiin viikkoihin mahtui tosin Yönäytöksen lisäksi myös yritys lukea Stephen Kingin Mustan tornin uusinta osaa, työpaikan (tai lähinnä toimipisteen) vaihto ja roppakaupalla vapaa-ajan puuhastelua, jotka kaikki veivät lukuaikaa. Kingin kirjasta täytyy mainita sen verran, että vaikka kirja on epäilemättä omassa lajissaan hieno teos, en jaksanut lukea sitä viittäkymmentä sivua pidemmälle. Olen lukenut Mustan tornin aiemmat osat joskus vuosia sitten, mutta juonikuviot ja henkilöiden väliset suhteet ovat jo painuneet unholaan, joten koin uuden osan lukemisen uuvuttavaksi ja ei se kirjallisuuden lajityyppinäkään enää oikein kolahtanut. Jätin sen siis suosiolla kesken ja pureuduin Yönäytökseen. Siinä olikin sitten tarjolla yli 700 sivua kunnon mysteeriä, josta en vielä viimeisillä sivuillakaan tiennyt, miten tarinassa tulee käymään. Kirja piti todellakin otteessaan viime hetkeen saakka ja mysteeriin koukuttui niin tehokkaasti, että ei olisi millään malttanut laskea kirjaa käsistä.

Yönäytöksen minäkertoja on toimittaja Scott McGrath, jonka ura on katkennut virheelliseen ilmiantoon elokuvaohjaaja Stanislas Cordovasta. Cordova ei ole esiintynyt julkisuudessa sitten 1970-luvun lopun ja mies on muutenkin täydellinen arvoitus. Hänen kammottavat kauhuelokuvansakin on ajettu pois elokuvateatterien valkokankailta ja siirretty esitettäviksi salaisissa näytöksissä yön pimeydessä. Ohjaaja on onnistunut luomaan ympärilleen suoranaisen kultin ja cordoviiteiksi itseään kutsuvat fanit ovat täydellisen omistautuneita idolilleen. Kun Cordovan tytär Ashley kuolee epäselvissä olosuhteissa, Scott McGrath ei voi pitää näppejään erossa tapauksesta vaan alkaa tutkia, onko Cordovalla itsellään osuutta tyttärensä kuolemaan.

Jännäriksi Yönäytös oli poikkeuksellisen hidaslukuinen. Vaikka tarina oli koukuttava heti alusta alkaen, itselläni sen lukeminen vei silti todella kauan. Noin paksuista kirjoista tulee yleensä väistämättä mieleen, että eikö samaa tarinaa olisi pystynyt kertomaan lyhyemminkin, mutta tässä tapauksessa kirjassa ei ollut mitään ylimääräistä. Kaikki tapahtumat olivat osa suurta kokonaisuutta ja jokainen sivu vei mysteeriä eteenpäin ja lähemmäs ratkaisua. Kirjan loppupuolella luulin useampaan otteeseen, että mysteeri on ratkennut, kunnes seurasi taas uusi käänne, joka keikautti jälleen kaiken päälaelleen.

Päähenkilöiden määrä oli rajattu sopivasti kolmeen (tai neljään katsontatavasta riippuen) ja jännityksen lisäksi tarinassa oli kaunokirjallisia elementtejä. Pidin päähenkilöistä ja sivuhenkilöissäkin oli paljon mielenkiintoisia tuttavuuksia. Jännärit unohtuvat usein melko nopeasti lukemisen jälkeen, mutta tätä tarinaa jään varmasti pohdiskelemaan pitkäksi aikaa. Suosittelen yhtä vuoden parhaista jännäreistä todella lämpimästi kaikille kunnon mysteereistä pitäville.

 
(Marisha Pessl: Yönäytös, Otava 2013)