lauantai 24. toukokuuta 2014

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Mies kohotti päänsä: sade helmeili hänen kasvoilleen. Hän katseli, miten se raidoitti maiseman lukemattomin viivoin, ja sitten hän alkoi pyöriä ympäri. Tyttö teki samoin. He nauroivat läpimärkinä. Lopulta he menivät sateensuojaan terassille. Mies kaivoi taskustaan savukepakkauksen, joka oli vielä osittain kuiva, ja sytytti yhden.
- Saanko minäkin? tyttö kysyi.
Mies tarjosi pakkausta ja tyttö otti sieltä savukkeen. Mies oli lumoutunut.

Marcus Goldman on nuori kirjailija, joka on kirjoittanut yhden menestysteoksen. Nyt koko maailma, ja erityisesti kustannustoimittaja, odottavat seuraavaa hittiä. Marcus on viettänyt vuoden juhlien ja nautiskellen menestyksen tuomasta varallisuudesta. Pikkuhiljaa alkaisi olla aika julkaista uusi teos, mutta teksti ei vain ota syntyäkseen. Marcus soittaa vanhalle mentorilleen Harry Quebertille ja Harry ottaa hänet avosylin vastaan, vaikka Marcus ei olekaan pitänyt yhteyttä sen jälkeen kun tästä tuli kuuluisa. Tuhlaajapoika palaa takaisin pieneen merenrantakaupunkiin Auroraan, asettuu asumaan Harryn luokse ja yrittää kirjoittaa uutta menestysromaaniaan. Vaikka Harryn ja Marcusin ystävyys on kestänyt vuosia, Marcus saa vierailunsa aikana Harrysta selville asian, jota ei ole aikaisemmin tiennyt; Harry on ollut kymmeniä vuosia sitten palavasti rakastunut. Vielä suuremman järkytyksen Marcus kokee muutamaa kuukautta myöhemmin kun Harry pidätetään epäiltynä Nola Kerriganin murhasta. Marcus ottaa asiakseen todistaa Harryn syyttömyyden ja joutuu itsekin kolmenkymmenen vuoden takaisten tapahtumien vuoksi vaaraan. Samalla tapahtumat antavat Marcusin uralle uuden lähtölaukauksen ja mahdollisuuden pelastaa kadotettu maine.

Kirjan takakannessa luki, että teoksessa on jotain Twin Peaksia muistuttavaa. Vaikka olen ollut vannoutunut fani ja nähnyt sarjan jokaisen jakson monia kertoja, en siltikään pitänyt sitä kirjassa houkuttelevana ominaisuutena. Mieleeni tuli, että teoksessa on ehkä jotain yliluonnollista ja mystistä. Kun olin päässyt lukemisessa puolenvälin paikkeille, tajusin, mitä maininnalla tarkoitettiin. Totuus Harry Quebertin tapauksesta tuo esille reippaan kattauksen henkilöhahmoja, joista jokaisella on omat menneisyyden syntinsä. Ensin kaikki näyttää hyvin normaalilta ja Aurora vaikuttaa viehättävän idylliseltä pikkukaupungilta, mutta pala palalta henkilöhahmoista kuoriutuu mitä erikoisempia ominaisuuksia. Jokainen on tehnyt virheitä ja joutuu elämään menneisyytensä kanssa päivästä toiseen; jollain synnit ovat vähän pienempiä, mutta monilla järkyttävän suuria.

- Vaali rakkautta, Marcus. Tee siitä hienoin saavutuksesi, ainoa tavoitteesi. Ihmisten jälkeen tulee toisia. Kirjojen jälkeen tulee uusia. Ylistysten jälkeen tulee lisää ylistystä. Rahan jälkeen tulee lisää rahaa. Mutta rakkauden jälkeen, Marcus, rakkauden jälkeen tulee vain kyynelten suola.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta osui käsiini sattumalta ja olin jo päättänyt etten lue sitä, koska kirjastolainojen kasa kasvaa päivä päivältä ja esimerkiksi Tiklin kaltainen tiiliskivi odottaa vielä vuoroaan. Quebertissa houkutti kuitenkin sen kuuluminen Tammen Keltaisen Kirjastoon eli tiesin odottaa laadukasta kerrontaa. Dicker on kirjoittanut hyvän tarinan, valinnut siihen sopivan erikoiset, osittain hauskatkin, henkilöhahmot ja maustanut tarinan romanssilla, murhamysteerillä ja riittävällä määrällä yllättäviä juonenkäänteitä. Täydellinen kesäkirja siis.

 
(Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta, Tammi 2014)


lauantai 3. toukokuuta 2014

Saku Tuominen: Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä

Saku Tuomisen kirja on niin pullollaan hyviä ajatuksia, että kun mietin, mitä asioita haluaisin erityisesti tuoda esille, meinasin päätyä referoimaan tähän koko kirjan. Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä on pieni kirja, mutta sisällöltään suuri. Minulle teoksen sanoma oli, että unelmointi kannattaa aina ja suurimmat onnen tunteet saa yleensä hyvinkin arkisista asioista kunhan elämän perusasiat ovat kunnossa. Tärkeintä on positiivinen elämänasenne ja halu tehdä asioita, joista unelmoimme. Asenne ratkaisee!

Kirjassa oli paljon itsestäänselvyyksiä, kuten se, miten toiset ihmiset näyttävät elävän parempaa elämää kuin me itse, koska näemme siitä vain osan. Ilmiö pätee erityisesti sosiaalisessa mediassa, jossa jokainen pystyy kiillottamaan elämäänsä niin, että se näyttää mahdollisimman hyvältä. Itsestäänselvyyshän tämä toki on, mutta juuri sellainen asia, jonka mielelläni luen kirjasta sellaisena päivänä kun oma elämä ei todellakaan tunnu kovin hohdokkaalta. Tuomisen kirjan pariin on helppo palata huonona päivänä ja saada taas lisää energiaa ja uskoa unelmiinsa.

Tuominen jakaa ihmiset kolmeen kategoriaan: haihattelijoihin, puurtajiin ja takertujiin. Haihattelijat haaveilevat paljon, mutta eivät uskalla tehdä ratkaisevaa siirtoa toteuttaakseen unelmansa. Puurtajat eivät usko unelmointiin ja ajattelevat, että haaveilu jostain uudesta asettaa heidän nykyisen elämänsä hyvyyden kyseenalaiseksi. Takertujat pitävät kiinni saavuttamistaan asioista ja pelkäävät, että heidän saavutuksensa leimataan virheiksi jos he myöntävät, että haluaisivatkin nyt jotain muuta. Tunnistan itseni jollain tasolla kaikista näistä tyypeistä ja voisin kuvitella, että niin käy monelle muullekin. Jokaisesta kohdasta tuli mieleen vähintään yksi asia, jossa olen toiminut juuri noiden nimenomaisten stereotypioiden mukaisesti. Mutta ei se mitään, taas tuli tilaisuus oppia jotain ja nähdä asiat uudella tavalla.

Pidin kirjan kevyestä rakenteesta ja siitä, että voin halutessani lukea kappaleen sieltä toisen täältä. Kirjassa on tilaa omille muistiinpanoille ja tekstistä on valmiiksi korostettu tärkeitä asioita alleviivaamalla. Samalla kannustetaan lukijaa tekemään omia merkintöjä ja kirjoittelemaan marginaaleihin. Yleensä olen hyvin tarkka, että kirja ei saa näyttää luetulta; en koskaan taittele sivuille hiirenkorvia enkä varsinkaan tee muistiinpanoja kirjojen sivuille. Tuomisen kirjan kohdalla sen sijaan suorastaan odotan, että omasta kappaleestani tulee repaleinen ja se on täynnä alleviivauksia ja muita merkintöjäni.

Toivon, että mahdollisimman moni lukee Saku Tuomisen kirjan ja saa siitä yhtä paljon ajattelemisen aihetta kuin itse sain. Olen aina uskonut, että positiivinen elämänasenne on avain onnellisuuteen, mutta Tuomisen kirja antoi monta uutta näkökulmaa siihen, mistä palasista onni voi koostua. Harvoin olen ollut näin iloinen siitä, että tulin tarttuneeksi kirjaan, joka melkein jäi lukematta.

 
(Saku Tuominen: Hyvä elämä - lyhyt oppimäärä: Paasilinna 2013)


perjantai 2. toukokuuta 2014

Alan Bradley: Piiraan maku makea

Flavia De Luce on uusin idolini; 1950-luvun brittiläisen kartanonherran 11-vuotias tytär hurmasi kirjan ensisivuilta lähtien. Tarina lähtee käyntiin kun Flavian kotikartanon pihalta löytyy miehen ruumis. Tai tarkalleen ottaen kyseessä ei ole ruumis vielä sillä hetkellä kun Flavia tämän löytää, koska hän pääsee vielä kuulemaan miehen viimeisen henkäyksen ja viimeiset sanat. Tapahtuma tempaisee Flavian tutkimaan rikosta, joka yltää vuosikymmenten taakse ja matkan varrella poliisin epäiltyjen listalle joutuvat niin Flavian isä kuin tyttö itsekin. Onneksi Flavia on poliisia nokkelampi ja koko ajan askelen jos toisenkin edellä.

Flavian suurin intohimo on kemia ja hänen kotikartanossaan on täydellinen laboratorio, jossa tyttö viettää suurimman osan ajastaan. Erityisen kiinnostunut Flavia on myrkyistä, joten tarinan alusta alkaen on selvää, että kyseessä ei ole ihan tavallinen 11-vuotias tyttö. Tyhmien siskojen ja poissaolevan isän kanssa aika käy välillä pitkäksi ja Flavia keksii omaksi huvikseen erilaisia jännittäviä projekteja, kuten tutkimus jossa Flavia myrkyttää siskonsa huulipunan ja pitää havaintopäiväkirjaa siskon huulissa tapahtuvista muutoksista. Flavia on niin ilkeä siskoilleen, että häntä voisi hyvin inhota sen takia, mutta myrkyttäjä/lapsinero/salapoliisi -tyttöä on vain pakko rakastaa. Väistämättä kiinnitin huomiota siihen, että Flavialla ei ole yhtään ystävää. Hänen polkupyöränsä, Gladys, on Flavian luotettava seuralainen tämän seikkailuissa. Flavian rakkaus kemiaa kohtaan ohittaa selvästi sellaisen sosiaalisten kontaktien tarpeen, joka ihmisillä tavallisesti on.

Piiraan maku makea on kustantajan esittelytekstin mukaan kirjoitettu Agatha Christien hengessä ja siihen kirjassa erityisesti ihastuinkin. Flavian luonteessa on paljon samaa nokkeluutta ja itseriittoisuutta kuin Hercule Poirotissa; Neiti De Luce on poikkeuksellisen älykäs ja erittäin tietoinen siitä. Kirjaa luonnehdittiin jossain blogikirjoituksessa hyvän mielen dekkariksi ja siinä osuttiin naulan kantaan. Tulin tästä teoksesta samalla tavalla hyvälle tuulelle kuin esimerkiksi luettuani Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville, vaikka kirjoilla ei juuri mitään yhteistä olekaan. Fiiliksessä oli kuitenkin jotain samaa. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille Christie -faneille ja erilaisista dekkareista pitäville.

En ole ilmeisesti ainoa, joka on kovin tykästynyt Flaviaan, neitokaisella on nimittäin omat fanisivut: http://www.flaviadeluce.com/. Ja ilokseni huomasin, että dekkarisarjan seuraava osa ilmestyy suomennettuna jo syksyllä. Ihanaa syysiltojen lukemista on siis luvassa.

Teos on arvioitu myös näissä blogeissa: Kirjasähkökäyrä, Lumiomena.

 
(Alan Bradley: Piiraan maku makea, Bazar 2014)