lauantai 27. kesäkuuta 2015

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

Will Traynor on superaktiivinen nuori mies, jolla on kasapäin vaarallisia harrastuksia, upea tyttöystävä ja vaativa bisnesura Lontoossa. Kaikki muuttuu kun Will jää moottoripyörän alle ja halvaantuu.

Louisa Clark joutuu työttömäksi kahvilatyöntekijän hommista ja joutuu etsimään uuden työn pystyäkseen osallistumaan niukasti toimeen tulevan perheensä elättämiseen. 26-vuotias Louisa asuu saman katon alla äitinsä, isänsä, siskonsa ja tämän pienen pojan kanssa, ja on ollut aina tyytyväinen elämäänsä pienessä kotikaupungissaan. Huonon työllisyystilanteen takia Louisa päätyy hakemaan henkilökohtaisen avustajan paikkaa ja suureksi yllätyksekseen saa työn.

Louisa on kirjassa pääasiallinen minäkertoja. Tarinaa kerrotaan kuitenkin muutamassa luvussa muidenkin näkökulmasta ja se elävöittää kerrontaa mukavasti. Muuten lukijalle jäisi esimerkiksi Willin äidin ajatusmaailmasta melko yksipuolinen ja vääristynyt kuva.

Kerro minulle jotain hyvää on melko perinteinen kasvukertomus ja laajemmin katsottuna hieman epätavallinen rakkaustarina. Kirja ei ole ulkoasustaan huolimatta täysin hömppää, mutta ei myöskään niin syvällinen kuin olin odottanut. Olin kuullut tarinasta kollegoiltani aika paljon etukäteen, joten ennakko-odotuksia oli monenlaisia. Ehkä juuri liikojen odotusten takia tarina ei sitten lopulta koskettanut niin paljon kuin olisi voinut olettaa. Toki tunsin suurta myötätuntoa sekä Williä että Louisaa kohtaan, mutta kyyneleet jäivät tämän tarinan kohdalla tulematta. Kerro minulle jotain hyvää oli kuitenkin kiva kirjallinen välipala ja suosittelen sitä hyvin kerrottujen kevyiden ja keskivertohömppää koskettavampien tarinoiden ystäville.

Kirjablogeissa tästä kirjasta ovat kertoneet myös mm. SonjaSara ja Nina




(Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää, Gummerus 2015. Suomentanut Heli Naski)

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä

Britt-Marie jättää miehensä ja tutun elämänsä ja päätyy talouskriisin ravistelemaan Borgin pikkukaupunkiin. Siellä hän tapaa joukon ihmisiä, jotka elävät ja toimivat tavoilla, joita Britt-Marie ei pysty käsittämään. Koko elämänsä Britt-Marie on keskittynyt kontrolloimaan omaa toimintaansa tiukasti ja hän on jatkuvasti huolissaan siitä, mitä toiset ihmiset hänestä ajattelevat. Samalla Britt-Marie saattaa olla toisinaan hieman kriittinen toisten elämäntapoja kohtaan.

-Tykkäätkö viinistä, Britt-Marie?
- En, Britt-Marie vastaa, ei siksi ettei hän pitäisi viinistä vaan siksi että muunlainen vastaus voisi saada ihmiset tekemään sen johtopäätöksen että hän on alkoholisti.

Britt-Marie sytyttää lampun kuudelta aamulla. Ei niin että hän oikeastaan kaipaisi valoa; hän vain ajattelee että ihmiset saattoivat nähdä että valo paloi eilen illalla, ja jos he siinä vaiheessa tekivät sen johtopäätöksen, että Britt-Marie vietti yön nuorisotalossa, he eivät missään nimessä saisi ajatella että hän vielä tähän aikaan aamusta nukkuu.

Britt-Marien entiseen elämään kuuluu aviomies Kent, joka kuvataan ihmiseksi, jota ei voi olla inhoamatta. Vastenmielinen ja huonokäytöksinen mies on kuitenkin aina ollut Britt-Marien vankkumattoman palvonnan kohde. Tai siltä ainakin ensin vaikuttaa, mutta totuus on hieman monimutkaisempi.

...Kentin lapset sanoivat isälleen, että Britt-Marie on "passiivis-aggressiivinen". Kent nauroi samalla tavalla kuin juodessaan vodka-appelsiinimehusekoitusta jalkapalloa katsoessaan, niin että hänen vatsansa pomppi ylös alas ja sai naurun purkautumaan sieraimista pieninä korskahtelevina puuskauksina. "Helvetti soikoon, ei hän passiivis-aggressiivinen ole, vaan aggressiivis-passiivinen!" hän vastasi ja nauroi sitten niin että juomaa läikkyi ryijymatolle.

Nauroin monta kertaa ääneen Britt-Marien jääräpäisyydelle, ennakkoluuloisuudelle ja kriittisyydelle. Vastaavasti luin pala kurkussa ja kyynel silmäkulmassa yksinäisyydestä, ulkopuolisuuden tunteesta ja siitä miten epäreilua elämä voi toisinaan olla. Kirjan henkilöhahmot on rakennettu niin, että lukija voi ennakoida, millä tavalla kukakin heistä käyttäytyy. Pieniä yllätyksiä on kuitenkin sen verran tarjolla, että hahmot eivät jää liian litteiksi ja karikatyyrimäisiksi.

Teksti oli hienosti tarinan kanssa linjassa: juuri sopivan mahtipontista ja tunteisiin vetoavaa. Backamanin edellinen kirja Mies joka rakasti järjestystä ei ole jäänyt mieleeni elämää suurempana teoksena, mutta kun nyt luin siitä kirjoittamani blogitekstin, huomaan että se teki tuolloin suuren vaikutuksen. Samalla tavalla Britt-Marie teki nyt vaikutuksen, mutta en silti usko muistavani tarinaa kovin hyvin enää muutaman vuoden kuluttua. Jokaisen kirjan ei tarvitsekaan jäädä mieleen ikuisiksi ajoiksi vaan toisinaan riittää, että tarina palvelee juuri sillä hetkellä, antaa ajattelemisen aihetta ja sen jälkeen voi tyhjentää mielensä ja jatkaa seuraavan kirjan pariin.

 
(Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä, Otava 2015, suomentanut Riie Heikkilä)


sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Kari Hotakainen: Kantaja

Timo on aina ajelehtinut työstä toiseen ja elää muutenkin päämäärätöntä elämää. Jäätyään työttömäksi roskakuskin apulaisen hommasta, Timo päätyy hakemaan hautausmaan määräaikaisen puistotyöntekijän paikkaa.

Seurakuntayhtymän suntio kyseli taustoistani ja elämäntavoistani. Vastasin, että voidakseen kertoa elämäntavoistaan ihmisellä on oltava elämä, eikä minulla sellaista ollut. Ensin suntio luuli vastaustani nokkelaksi pilaksi, mutta  tajusi sitten minun puhuvan totta ja teki merkintöjä papereihinsa.

Timon työ puisto-osastolla saa uudenlaisen sävyn kun hän päätyy arkunkantajaksi vainajille, joilla ei ole riittävästi omaisia. Pikkuhiljaa kuolleet alkavat tulla öisin Timon uniin ja lopulta he täyttävät hänen mielensä täysin.

Samalla kun Timon mielenterveys alkaa näyttää hajoamisen merkkejä, hänen ajatuksiinsa palaa kertarysäyksellä teiniaikojen ensirakkaus Hannele.

Istuin nojatuoliin ja olin huolissani.
Nousin nojatuolista ja oli rakastunut.
Seisoin olohuoneessa eikä minulla ollut rakkauden kohdetta.

Kari Hotakaisen Kantaja oli laadukasta kotimaista kerrontaa, kuten saattoi odottaakin. Hotakaisen kirjat ovat siitä jänniä, että ne eivät edusta juuri miltään osin sellaista kirjallisuutta, jota yleensä luen, mutta silti huomaan aina pitäväni niistä. Tälläkin kertaa Hotakaisen tapa kuvata ihmisen mieltä puri ja pidin myös aavistuksen verran absurdeista henkilöhahmoista. Vaikka henkilöhahmot toimivat hyvin, itse tarina ei yltänyt samalle tasolle aiemmin lukemieni Hotakaisten kanssa, ja varsinkaan Hannelen ja Timon rakkaustarina ei oikein kolahtanut. Kantaja oli kuitenkin ihan mukava pieni välipala seuraavaa Hotakaista odotellessa.


(Kari Hotakainen: Kantaja, Kirjakauppaliitto 2015 Helsinki)